...tai sitten ei todellakaan...
Pahoittelen pitkää hiljaisuutta, mutta kun ilmeisesti mun elämässä ei ole vielä tänä vuonna tarpeeksi vastoinkäymisiä ollut, niin pitihän niitä tulla vähän vielä lisää.
Kaikki alkoi viime tiistaina, mies soitti, kun oli tulossa vanhemmiltaan toiselta paikkakunnalta, että auto hajosi moottoritien varteen. JES! Ihan niinkuin sitä rahaa olikin hirveästi ylimääräistä. Auton korjaus olisi tullut niin kalliiksi, että ostin sitten vain halvan uuden auton viime keskiviikkona, vanha siis hajosi tiistaina. Kun sisäistin auton hajoamisen ja myönnyin ajamaan tällä uudella, rupesi lähinnä jo naurattamaan, että voikin olla niin paska tuuri, kun viikko ennen muuttoa auto hajoaa ja uudessa paikassa ei olisi sitä autoa enää työmatkoihin tarvinnut.. :D Oma huono-onnisuus siis pystyi tässä vaiheessa naurattamaan jo.
No, eihän tämä tietenkään voi millään riittää vielä. Meille oli siis asunto varattu ja menimme sitä sitten miehen kanssa torstaina katsomaan, uudella helvetin rumalla autollani. Asunto paljastui täydelliseksi pommiksi. Okei, suurin osa johtui nykyisestä asukkaasta ja viat on korjattavissa, mutta silti.. Olin odottanut vähän siistimpää asuntoa. Mikäs siinä halpa vuokra ja työpaikka on kävelymatkan päässä, tulee huomattavasti taloudellisemmaksi. Mies ei pitänyt asunnosta lainkaan ja oli sitä mieltä, että puretaan sitten vain pakolliset tavarat ja koitetaan etsiä siistimpää. Itse olin sitä mieltä, että me voidaan hyvin siistiä asuntoa itse ja tietysti sisutuksellakin saa jo paljon aikaan.
Nytpä miehen mielipiteellä ei ole enää väliä... Niin. Maanantaina mies kirjoitti nimensä vuokrasopimukseen ja tiistai aamuna hän pisti poikki. Tuo tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta, edellisenä päivänä kirjoitellaan yhteisen asunnon vuokrasopparit, ollaan kihloissa ja elämä hymyilee ja yhden yön aikana kaikki muuttuu.. siis häh? Syyksi mies kertoi sitoutumiskammonsa, paskat sanon minä. Miksi me mentiin kihloihin, jos on hän on niin sitoutumiskammoinen ja eniten ihmetyttää, että hän kirjoitti nimensä sopimukseen, kun oli kuulemma jo pitemmän aikaa miettinyt, että eroaminen olisi paras ratkaisu. Naurettavaa. :D
Olen ollut pitkään itsekkin onneton tässä suhteessa, mutta aina olen uskonut siihen, että kaikki muuttuu ja nauttinut niistä harvoista hyvistä hetkistä. En vaan uskaltanut lähteä itse pois. Pyysin mieheltä pariinkin otteeseen uutta mahdollisuutta, mutta jälkeenpäin olen erittäin tyytyväinen, että mies ei sitä antanut, koska tuntuu, että olisi tippunut harteilta järkyttävät painot pois. Olen varmaan ollut valmistautunut tähän ratkaisuun jo pitkään...
Tällä hetkellä asutaan nyt sitten täällä uudessa asunnossa yhdessä, mutta kämppiksinä. Vaikka tiistai meni tapellessa, niin nyt ollaam sovussa ja pystytään asumaan saman katon alla niin kauan, kunnes mies saa asunnon. Onneksi tää on kolmio, niin molemmilla on omat huoneensa.
Mutta, koska oon valittanut jo kesällä tarpeeksi, en halua sitä enää tehdä. Päivitykset voi jäädä hieman nihkeelle, koska en puhelimella tykkää bloggailla ja tää kone on miehen.. nyt sain lainaksi...
Mutta nytpä mulla onkin mahdollisuus keskittyä projektiin täysillä, ei tarvitse huoltaa parisuhdetta ja saan syödä kaikessa rauhassa "pupujen ruokaa"!
